Presidenttiehdokkaat
Ajattelin kohteliaasti käydä läpi pressaehdokkaat ehdokas ehdokkaalta. Varoitan, että a) kannatan itse tiettyä ehdokasta ja b) yritän tässä keksiä kuitenkin vahvuuksia myös muista ehdokkaista.
Aloitan anekdootilla. Jos kouluun ollaan palkkaamassa liikunnanopettajaa, rehtorit harvoin kysyvät hakijoilta, miten heiltä sujuisi kotitalouden opetus. Tai jos on vaikka yhdistetty virka, jossa on matemaattisten aineiden opetusta, hakijoilta harvoin kysytään edellytyksiä opettaa historiaa ja teknisiä töitä. Samoin, jos siltojen rakentamiseen erikoistunut yritys hakee uutta insinööriä, häneltä ei todennäköisesti kysytä, kuinka hyvin hän osaa ohjelmoida Symbiania. Niinpä minusta on kiinnostavaa, kun joissakin yhteyksissä halutaan pressaehdokkailta enemmän näkemyksiä sisäpolitiikkaan. Ihan kiva, joo. Moni poliitikko toimii sellaisten kysymysten parissa. Kuten moni opettaja opettaa köksää ja moni insinööri ohjelmoi symbiania (ainakin vielä vuosi sitten). Mutta presidentti ei toimi. Presidentin toimivalta on ulko- ja turvallisuuspolitiikan alueille liittyvää valtaa. Sitä hän jopa sananmukaisesti “johtaa”, joskin yhdessä valtioneuvoston kanssa. Tästä syystä näissä kommenteissanikin peilaan jonkun verran tätä kansainvälistä ulottuvuutta.
Ehdokkaat:
Pekka Haavisto (2): Haavisto putosi -99 eduskunnasta. Se saattoi olla hyvä juttu. Ex-ministerinä ja puoluejohtajana häntä oli ehkä mahdollista kutsua kansainvälisiin tehtäviin eikä hänellä ollut niissä tehtävissä “rasitteena” virassa olevalle poliitikolle tyypillinen jatkuva kampanjointi. Minulle Haavisto on aika “sopiva” presidentti. Hänen ulkopoliittinen osaaminen on juuri niillä alueilla, jotka ovat nykyään ulkopolitiikkaa (EU kun on sisäpolitiikkaa). Hän osaa toimia Afrikassa ja “nousevilla” alueilla. Hän on tuttu YK:ssa. Jos Suomi pääsee YK:n turvaneuvoston jäseneksi 2013-2014, Haavisto osaa toimia juuri siinä ympäristössä. Turvaneuvostossa käsitellään kaikki maailman katastrofit ja konfliktit ja tehdään päätökset siitä, millaisia toimenpiteitä tilanteessa voidaan tehdä “YK:n mandaatilla”. Maailman mittaluokan ongelmista monet liittyvät ympäristökatastrofeihin ja ilmastoneuvotteluihin. Haavisto on johtanut Suomen ja Euroopan vihreää puoluetta, toiminut ympäristöministerinä ja toiminut YK:n ilmastojärjestön asiantuntijana eri ongelma-alueilla. Kaksi vuotta sitten Ulkopolitiikka-lehti arvioi Suomen vaikutusvaltaisimpia ja merkittävimpiä globaaleja vaikuttajia. Haavisto oli sijalla viisi, ennen presidentti Halosta. Viimeiseksi (ulkopolitiikasta) Haavisto on sillanrakentaja. Se on valtavan arvokas taito. Haavisto kykenee istumaan terroristisissipäällikön kanssa samaan pöytään ja aloittamaan keskustelun sanomalla haluavansa neuvotella, mutta päällikön pitää luvata, ettei hänen hallinnoimalla alueella loukata ihmisoikeuksia. Ja hän saa päälliköt suostumaan. Hän ei ole ylimielinen, mutta hän on linjakas. Kukaan ei kuuntele Suomen valtionpäämiestä “huvin vuoksi”. Meidän globaali valta-asema on aika mitätön. Meitä kuunnellaan vain, jos meidän “puolestapuhuja” puhuu kuuntelemisen arvoisia asioita. Haavisto osaa saada muut kuuntelemaan.
Sisäpolitiikassa presidentti on “arvojohtaja”. Haaviston itsensä mukaan se tarkoittaa keskustelun käymistä asioista, jotka eivät mahdu päivänpolitiikkaan. Sellaisia ovat hänen mukaansa esim. moraalin ja etiikan alueelle liittyvät kysymykset. Kampanjansa aikana Haavisto on puhunut esim. siitä, miten Suomesta saisi vähän vähemmän “kiusaajien yhteiskunnan”. Miten me voisimme paremmin sietää toistemme erilaisuutta. Sitä, että joku puhuu hitaammin kuin muut tai on muuten jollain mitättömällä tavalla erilainen, ja saa sen takia sietää muiden vähättelyä.
Timo Soini (3): Soini on myyttinen hahmo. “Jytkyn” jälkeen (ehkä jo ennen) häntä on ollut vaikeaa käsitellä itsenäisenä henkilönä, koska hän on tiettyjen poliittisten voimien arkkityyppi. Soini itse on tästä asemasta turhautunut (kukapa ei olisi, jos julkisuuskuva ei enää lainkaan vastaa omaa identiteettiä). Minusta hän on vilpitön sanoessaan turhautuneella äänellä, ettei hän ole rasisti. Jos yritän nähdä pinnan alla “oikean” Soinin, niin tehtävän vaikeuden vuoksi kuva jää pakosti aika hataraksi. Luulen, että Soinin kanssa olisi helppo istua iltaa. Soini on valtavan taitava poliitikko, mutta on hyvä hahmottaa hänen toimineen Suomen valtakunnanpolitiikassa jo pari vuosikymmentä. Soini oli SMP:n nuorisojärjestön johtaja, puolueen varapuheenjohtaja ja puoluesihteeri. Ei hän suinkaan tyhjästä noussut “uuden poliittisen liikkeen” (ps) keulaksi. Soinin heikkous (minun silmissä) on ulkopolitiikka. Europarlamentissa Soini on hyvin verkottunut ja osoittanut, ettei hän jää harmaaksi seinäruusuksi maailmallakaan. Mutta millaista olisi Soinin johtama ulkopolitiikka? Käsitykseni on, että se olisi melko impivaaralaista. Sellaista, jossa halutaan ennemmin olla erillään, kuin avoimessa yhteydessä maailmaan. Kun 10-vuotiaana luin Sormusten herra -trilogian, ajattelin, että jos maailma olisi Tolkienin Keski-Maa, Suomi olisi melko samanlainen kuin hobittien Kontu. Pieniä, yksinkertaista elämää eläviä karvajalkoja, jotka haluavat pysyä erillään muun maailman valtataisteluista. Tärkeintä on saada olla itse rauhassa. Jos Konnussa pidettäisiin vaalit, Soini korostaisi tämän narratiivin jatkuvuutta. Mutta jotenkin koen, että euro-, ilmasto- ja talouskriisin keskellä ei ole moraalisesti oikein jäädä sivuun. Hobittienkin piti tulla vedetyksi mukaan taisteluun siitä, saako Sauronin mahti sormuksen avulla koko Keski-Maan alaisuuteensa vai pystyykö Saruman kukistamaan sen oman vallanhimonsa tyydyttämiseksi. Soinin seireenilaulu on houkutteleva, mutta loppujen lopuksi kuitenkin surullisen pessimistinen uskoessaan, että rakentamalla muureja pärjäämme paremmin.
Paavi Väyrynen (4): Jos jollakulla olisi moraalinen oikeutus presidentin virkaan sillä perusteella, kuinka kauan ja paljon on halunnut presidentiksi, vaaleja ei edes tarvitsisi käydä. Väyrynen on itse halunnut olla Suomen seuraava presidentti yli 30 vuoden ajan, mutta aina hän on törmännyt seinään. Väyrynenkin on myyttinen hahmo, mutta häntä kuunnellessa tulee vaikutelma, että hän on itse eksynyt sinne myytin uumeniin. Väyrynen on itse kertonut itsestään niin paljon, ettei minulla ole siihen lisättävää. Väyrysen ongelma on, että hän tuntuu edelleen haluavan Kekkosen perintöprinssiksi, kalifiksi kalifi Kekkosen paikalle. Kampanjan aikana on muisteltu paljon menneitä. Lisäksi Soinin tavoin Väyrynen tuntuu haluavan Suomen sulkeutuvan ja eristyvän. Minusta on ihan oikeasti oikein mukava olla unionin jäsen ja kuulua “eurooppalaiseen perheeseen”. Ehkä se kuulostaa imelältä, mutta silti. Sitäpaitsi, mitä paatunut narsisti, jolla on kolme vuosikymmentä ollut fiksaatio tiettyyn päämäärään, enää tekee päämäärän saavutettuaan. Voi käydä niinkin, ettei Väyrysellä olisi sen jälkeen enää mitään tehtävää.
Paavi Lipponen (5): Lipponen on Väyrysen tavoin pitkän tien kulkija. Puoluetoimiston politrukki ja ministeri Koiviston avustaja. Lipposen ulkopoliittinen osaaminen ja hahmottamiskyky on erittäin hyvää. Olisi hölmöä sanoa mitään muuta. Pitkäaikaisena pääministerinä Lipponen ymmärtää perusteellisen hyvin (näistä ehdokkaista parhaiten), miten korkeimman tason päätöksenteko toimii ja mitä presidentin ja valtioneuvoston “yhteistoiminta” tarkoittaa. Lipposta voi surutta äänestää, jos ei halua äänestää sosialistia. Sen verran liberaalia talouspolitiikkaa hänen hallituksensa ajoivat. Mutta presidenttikampanjan aikana Lipposesta on paljastunut myös radikaali arvoliberaali. Hän on soimannut Soinia aborttikannasta (naisten oikeudet) ja rasismista (ihmisoikeudet). Lipponen ei presidenttinä kuvia kumartelisi. Jos Lipponen lähtisi Kiinaan ja hänen haluaisi siellä tylyttävän Kiinan valtiojohtoa ihmisoikeusloukkauksista, se onnistuisi parhaiten, jos antaisi koneeseen miehelle luettavaksi Aamulehden.
Sauli Niinistö (6): Okei, tunnustan. Minä pidän Saulista. Kuvittelen hänet aina tolpan nokassa tsunamin keskellä. Viime vaalien kakkoskierroksella jopa äänestin häntä (vaikka 12 vuotta sitten äänestin kakkoskierroksella Halosta). Sauli on johtanut Euroopan konservatiivipuoluetta, joten kyllä hänellä on välit kunnossa suurimpaan osaan unionin päättäjistä ja eiköhän niitä tuttuja ole kertynyt myös unionin ulkopuolelta. Sauli on ehdokasjoukon jäsenistä pätevin eurokriisin ratkaisuun liittyvissä kysymyksissä. Harmi vain, että eurokriisi on unionipolitiikkaa, joka ei kuulu presidentin toimivallan piiriin. Niinistöllä on maine naisten itkettäjänä ja muistan itsekin hymähtäneeni, kun Claes Andersson kirjoittaa poliittissa muistelmissaan Niinistön “kahdesta vaihtoehdosta”, kun budjetin yhteydessä neuvoteltiin opintotuen korottamisesta. Vaihtoehdot olivat “nolla tai ei mitään”. Silti minulle on välittynyt Niinistöstä pehmeämpi kuva kuin mitä monelle muulle tuntuu välittyneen. Tuo tulkinta on paljolti peräisin Saulin kirjoista, joissa on minusta melko letkeä ote. (Minun tulkintanihan voi olla täysin pielessä.) Täysin yhtäkkiä leskeytynyt mies, joka on pelastunut tsunamista, ei voi minusta olla läpeensä paha. Varsinaissuomalaiseen tyyliin Niinistö on varsin jäyhä, mutta kertooko se nyt suomalaismiehestä kovin paljon, että hän ei osoita ulkoisesti tunteita?
Sari Essayah (7): Jos haluaa äänestää jotenkin radikaalisti, niin silloin suosittelen Essayahia. Kyseessähän on puoliksi afrikkalainen nainen!!1! Essayahin ulkopoliittinen osaaminen on varmasti kehittynyt europarlamentissa, mutta hitusen ohut vaikutelma siitä jää. Olen kerran tavannut hänet (kokous, jossa olimme molemmat yksinä osallistujina) ja tapaamisesta jäi varsin miellyttävä kuva. Essayah tekisi presidenttinä varmasti paljon töitä ja kuroisi kiinni eron ulkopoliittisessa “ohuudessaan”. Essayah ei vaikuta äärikonservatiivilta, mutta on toki ehdokasjoukosta selkeästi kristillisin. Se lienee luontevaa kristillisdemokraatille. Essayah on ollut rivikansanedustaja ja riviparlamentaarikko. Puoluesihteerin hommassa hän on varmasti joutunut opettelemaan perusteita politiikan kaikilta osa-alueilta, mutta ehkä hän kuitenkin jää poliittiselta profiililtaan hieman ohueksi, kun vertaa muuhun ehdokasjoukkoon.
Eva Biaudet (8): Jaa-a. Evasta minulla on varsin vähän sanottavaa, koska hän on jäänyt minulle tässä porukassa varsin etäiseksi. Tiedän, että monet liberaalit äänestäjät pitävät häntä yhtenä relevanteimpana vaihtoehtona. Se liittynee Biaudet’n työhistoriaan ihmiskaupan vastaisessa työssä ja vähemmistövaltuutettuna. Jos Haavisto on joidenkin mielestä sellainen light-versio Ahtisaaresta, Biaudet on minusta samalla tavalla Rehnin kevytversio. Tosin sillä erotuksella, että suomenruotsalaisten presidenttiehdokkaiden Grand Old Lady niitti maineensa presidenttiehdokkuuden jälkeen, kun taas Eva on toiminut kansainvälisissä tehtävissä ennen ehdokkuuttaan. Olisiko Biaudet’sta sisäpoliittisen keskustelun arvojohtajaksi? Mistä hän puhuisi?
Paavi Arhinmäki (9): Arhinmäkeä varmasti harmittaa, että hän toimi puolueen nöyränä soturina ja otti ehdokkaan viitan harteilleen. Arhinmäen ehdokkuus kertoo jotain. Jonkun oli pakko ryhtyä ehdokkaaksi, mutta voiko “pakon sanelemana” saada aikaan sellaisen draivin, että herättää muissa vaikutelman siitä, että tässä nyt ollaan aivan tosissaan menossa kohti Mäntyniemeä? Arhinmäen poliittinen substanssi ja teemat ovat kaikki sisäpoliittisia ja siltä osin, kun ne ovat jotain muuta, ne ovat varsin universaaleja. En ole kuullut Arhinmäen kertovan, mitä hän presidenttinä tekisi Kiinan-suhteille. Tai miten hän kehittäisi Suomen vientiä Afrikan sarveen. Tai miten hän edistäisi ihmisoikeuksia eri puolilla maailmaa. Arhinmäki on ilmiselvästi pätevä poliitikko. Monet pitävät häntä nuorena lupauksena, mutta hän taitaa olla kymmenkunta vuotta vanhempi kuin keskustalainen kanssaehdokkaansa ja kaimansa oli aloittaessaan ministerin hommat.
Äänestä näistä ketä haluat. Mutta äänestä! Minä äänestän Haavistoa, koska hän ei osoittele sormella, vaan hän kysyy, miten voin auttaa. En ole kuullut hänen haukkuvan ketään kanssaehdokastaan, tai ketään muutakaan, mutta olen kuullut hänen puhuvan siitä, miten me yhdessä voimme rakentaa sellaista tulevaisuutta, jossa ihmisillä on hyvä olla.
January 21st, 2012 | Read | No Comments